Onko kuuntelun tarkoituksena ymmärtää vai vastata?

Työterveyslääkäri toivotteli mulle tänään kestävyyttä kun oli ensin tunnin verran arvioinut mun kykyä palata töihin reilun viikon sairausloman jäljiltä. Edellisessä blogitekstissä noin kuukausi kirjoitin, että meinasin uupua mutta en uupunutkaan - ja sitten uuvuin kuitenkin. 

Joulunalusviikolla tuli mun jaksamisen raja vastaan ja vaikka vielä töissä esitinkin reipasta niin sen jälkeen raahauduin viimeisillä voimilla työterveyslääkärin ajanvaraukselle ja sain loppuvuoden sairauslomaa. Olin väsyneempi kuin koskaan ennen. Tajusin, että olin ollut kuluneen vuoden aikana töistä poissa (lomalla, palkattomalla tai sairauslomalla) yhteensä 13,5 päivää! Olin onnistunut hankkiin mahahaavankin kaikella rehkimisellä.

Lääkäri suositteli tänään sairausloman jatkamista mutta mä halusin töihin. Nyt mietin minkä takia? Oliko syynä oikeasti se, että mä tykkään niin paljon mun työstä, asiakkaista ja työkavereista, että halusin jo palata niiden pariin vai oliko taustalla kuitenkin pelko siitä, mitä ajatellaan jos oon toisenkin viikon saikulla tai miten se vaikuttaa just vastaanottamaani virkaan. Haluaisin uskotella, että syy on kokonaan ensimmäinen mutta jos ihan järjellä ajattelen niin kyllä siellä oltais vielä toinenkin viikko ilman mua pärjätty.

Viime viikon aikana sain kuitenkin laitettua ajatuksia vähän järjestykseen sen suhteen minkälaisen roolin haluan antaa työlle mun elämässä jatkossa. Kirjoitin ylös asioita miten aion helpottaa (työ)elämääni tänä vuonna (esimerkiksi sen, että merkitsen tauot kalenteriin ja pidän pyrin pitämään niistä kiinni). Kerroin näistä suunnitelmista lääkärille ja vaikka lääkäri olikin muuten asiallinen ja kuunteli niin mua jäi mietityttämään se, että lääkärin mielestä hyötyisin SSRI-lääkkeistä. Vaikka olin just kertonut, että oon syönyt niitä monta vuotta enkä aio alottaa uudelleen koska niistä eroonpääseminen oli niin vaikeeta! Siihen lääkäri totes, että ne ikävät vaikutuksethan kestää vaan noin viikon mutta onhan niillä kyllä muitakin ikäviä sivuvaikutuksiakin, esimerkiks tunnekokemukset voi latistua... Pitää paikkansa eikä oo ihan pikkujuttuja! Pienet ja välillä vähän isommatkin ahdistuksen tunteet kuuluu elämään ja jos lakkaa tuntemasta niitä niin ei niitä ongelmien syitä tule välttämättä ikinä käsiteltyä. Mä oon valinnut että selviydyn tästä mieluummin - lääkärin sanoin - tietoisuuden kautta.

Tietoisuuden kautta asian ratkaisemiseen sain myös äidiltä sopivia joululahjoja: Tony Dunderfeltin Läsnäoleva kohtaaminen ja Arlene K. Ungerin Mielenrauha-kirjat. Äiti oli näköjään huomannut stressin merkit vaikka kunnolla tilanteesta puhuttiinkin vasta jouluna. (Lääkäri kysyi tänään voinko puhua tästä tilanteesta perheen kanssa ja kerroin, että äidin kanssa puhuttiin jouluna. Lääkäri kysyi ymmärtääkö vai ärsyttääkö äiti :D)

Lääkkeiden tuputuksesta huolimatta täytyy kyllä kehua työterveyslääkäriä. En oo varmaan koskaan ennen elämässäni ollut lääkärin vastaanotolla kahta kertaa tuntia ja tullut oikeesti kuulluksi ja ymmärretyksi ainakin suurimman osan ajasta. Tiesin ensimmäisellä kerralla, että lääkärin ajat oli jo valmiiksi myöhässä mutta kiireen tunnetta ei ollut. Eikä tänäänkään vaikka poistuessani lääkärin huoneesta tunsin saavani muutamia kiukkuisia katseita niiltä noin kymmeneltä odotusaulassa istuneelta ihmiseltä :D 

Mietin myös omaa toimintaani omien asiakkaiden kanssa suhteessa lääkärin toimintaan (koska nyt ei tutkittu oikeastaan mitään vaan lähinnä keskusteltiin). Ensimmäisellä tapaamisella olin tyytyväinen saamaani myötätuntoon, siihen että joku sanoi ääneen, että mun ei tarvitse kestää ja jaksaa tässä tilanteessa. Tiesin, että voin puhua vapaasti tilanteesta, koska lääkärillä on vaitiolovelvollisuus (tosin vähän tykytti takaraivossa se tosiasia, että tän lääkärin pitäis kirjoittaa lausunto mun työhön soveltuvuudesta virkaa varten...). Halusin kuulla sen, että oma hyvinvointi pitää asettaa työn edelle. En kaivannut neuvoja tai odottanut, että lääkäri olisi osannut korjata tilanteen. Asiakkaiden kanssa on usein sama tilanne, riittää että joku kuuntelee ja plussaa tietysti on jos ymmärtää edes vähän mistä on kyse. Ja vaikka ei ymmärtäisikään koska ei ehkä ole kokenut itse ikinä mitään samankaltaista eikä osaa edes kuvitella tilannetta niin myötätuntoa voi silti osoittaa, aina. 

Tänään toisella tapaamisella lääkäri tarjoili ehkä vähän liikaakin valmiita vastauksia ja tuntui, että jouduin tuomaan oman mielipiteeni sinne sekaan, kun lääkärillä olisi riittänyt ratkaisuvaihtoehtoja ilman mun sanomisiakin. Tilanne muistutti mua yhdestä asiakastapaamisesta, jonka jälkeen olin aivan poikki. Asiakas oli pyytänyt tapaamista vaikeasta tilanteestaan keskustelemiseksi ja työkaveri onneksi tarjoutui tulemaan mukaan tapaamiselle. Tapaaminen oli heti toisen 1,5h intensiivisen tapaamisen perään myöhään iltapäivällä ja kun asiakas aloitti kertomaan asiaansa niin siirryin pyöreän pyödän äärestä tietokoneelle etsimään kaikki mahdolliset ratkaisut ongelmaan. 30 % ajasta kuuntelin, 50 % ajasta mietin kuumeisesti miten tilanne voidaan ratkaista ja loput 20 % ajasta googletin. Ratkaisua ei löytynyt. Aika päättyi ja asiakas totesi, että hänelle oli tärkeintä, että sai puhua ongelmastaan ja nyt hänellä on parempi olo. Asiakas lähti ja työkaveri kysyi että mitä sä Terhi teit, sä olisit voinut vaan istua tässä ja kuunnella ja se olis riittänyt asiakkaalle. Totta!

Muistilista jokaiseen tilanteeseen:

1. Pysähdy

2. Hengitä

3. Tarkkaile

4. Jatka

Joku viisas ihminen (saattoi muuten olla työkaveri/mentori SP) sanoi, että ammattilaisen erottaa siitä, että ammattilainen kysyy oikeat kysymykset niin että asiakas itse löytää vastaukset. Näillä ajatuksilla on hyvä jatkaa kohti parempaa henkistä ja fyysistä jaksamista ja hyvinvointia tänäkin vuonna!

Mun tämän vuoden motto!