sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Paljon kokemusta (nuoruudesta)



Kulunut viikko töissä ei mennyt ihan oppikirjan mukaan ja sain mahakatarrin ärtyyn uudelleen tekemällä muutaman 11 tuntisen työpäivän. 100% asiakastyö, 50% hanketyö ja päälle vielä esimiehen varahenkilönä toimiminen eli lähemmäs 200% työmäärä työaikaan ja siitä saatuun korvaukseen nähden... Just pari viikkoa sitten vakuutin käsi sydämellä työnohjaajalle, että nyt ihan oikeasti alan täyttämään kalenteria fiksummin ja varaamaan sinne ajan tauoille mutta eiköhän taas jäänyt kaikki kahvitauot ja lisäksi kaksi ruokataukoa (a' 30 min jolta ei makseta palkkaa...) pitämättä (keskiviikkona söin palaverissa ja torstaina ehdin ottaa pari haarukallista kylmää ruokaa ennen kun piti olla taas menossa). No ei auta kun yrittää uudelleen ja toivoa, että pian tästä viisastun! 

Onneksi on kuitenkin sellanen olo, että oon hoitanut hommani hyvin (NYT TERHI! kuulen tän yhden kaverin sanomana...) mikä ei kyllä just edellä kertomani perusteella tule yllätyksenä: oon raatanut ihan hulluna verrattuna siihen mikä olis työaikaan ja palkkaan verrattuna kohtuullista. Siitä huolimatta ja ehkä tärkeimpänä oman mielen hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin koettu kompetenssin tunne ja tyytyväisyys omaan tekemiseen. Sain myös hyvää palautetta: mentori näkee mut esimiehen paikalla neljän viiden vuoden kuluttua! Kymmenen vuotta sitten olisin nauranut ajatukselle mutta nyt se ihan oikeasti houkuttelee. Kolme vuotta hanketta, hetki töissä ulkomailla ja sitten palaan suoraan pomon paikalle ;) (jos pomo sattuu lukemaan tämän niin asiasta voidaan vielä keskustella...)

Mutta nyt siihen asiaan miksi oikeastaan aloin kirjoittaan tänään. Työskentelen siis hiljattain maahanmuuttaneiden pakolaistaustaisten ihmisten kanssa. Tällä viikolla mietin taas sitä, miten hankala tilanne onkaan nuorille, ehkä erityisesti 16-20-vuotiaille, jotka ovat joutuneet jättämään usein ensin kotimaansa - kodin, koulun, kaverit, sukulaiset, kaiken tutun ja rakkaan - ja pakenemaan pakolaisleirille tai monen maan kautta hakemaan turvaa (yksi asiakas kertoi tulleensa 21 maan kautta...). Pakolaisleirillä on usein asuttu muutama vuosi ja sitten perhe on joutunut jättämään taas kaiken taakseen, jos on ollut niin onnekas että on tullut valituksi pakolaiskiintiössä johonkin kolmanteen valtioon (murto-osa). Nuorilta ei kysytä haluavatko he lähteä vaan on lähdettävä. Perheen nuorilla on usein jäänyt koulu kesken joko jo sodan vuoksi tai viimeistään kun on jouduttu pakenemaan kotimaasta. Pakolaisleirillä ei useinkaan ole mahdollisuutta opiskella edes alaluokkia. Ehkä vaikein tilanne on niillä nuorilla, joilla on jäänyt lukio tai yliopisto kesken eikä kesken jääneitä opintoja ole mahdollista jatkaa vaan on aloitettava alusta. Suoritettuja tutkintojakaan ei hyväksytä, jos niistä ei ole todistusta. Joskus onkin tullut mietittyä mitä itse ottaisin mukaan jos pitäisi paeta henkeni kaupalla? Tuskin ainakaan yliopiston tutkintotodistusta, en ehkä passiakaan. Lompakon, kännykän ja kotiavaimet varmaankin. Olisi sitten ainakin ajokortti, joka hyvässä lykyssä riittäisi henkilöllisyyden todistamiseen. Mitä sä ottaisit?

Tämä pohdinta liittyy yhteen nuoreen naiseen, joka on perheensä kanssa asunut täällä puolisen vuotta. Harmillisen tilanteesta tekee se, että tämä fiksu nuori nainen ei koe viihtyvänsä täällä ollenkaan vaan palaisi mieluummin Syyriaan. Hän on perheen vanhin lapsi ja nuoremmat sisarukset ovat sopeutuneet nopeammin (onhan esimerkiksi 6-vuotiaalle kielen oppiminen ja kavereiden saaminen huomattavasti helpompaa!). Vanhempien keinot motivoida tytärtään sopeutumaan Suomeen liittyvät lähinnä niihin syihin, miksi kotimaahan ei voi palata: tyttärelle on näytetty kuva maan tasalle pommitetusta kodista ja kerrottu, miten Syyriaan jäänyt veli tekee ympäri vuorokauden töitä, tienaa 100 € kuukaudessa ja maksaa vuokraa saman verran, elämiseen ei siis jää mitään.

Perheen isä on pyytänyt minulta apua tyttären tilanteeseen, koska "minulla on niin paljon kokemusta". Oikeasti se kokemus perustuu lähinnä siihen, että muistan vielä suunnilleen millaista oli olla samanikäinen ja tunnistan tässä nuoressa monia samoja piirteitä kuin itsessäni. Muistan minkälainen puhe motivoi ja mikä taas sai raivon partaalle. Lisäksi oma siskoni on nyt samassa iässä. Siksi aloinkin miettimään mitä voisimme tehdä, että nämä monessa suhteessa kriittisessä iässä olevat nuoret tuntisivat olonsa tervetulleiksi tänne? 

Setlementin Tyttöjen talo on loistavaa toimintaa mutta se ei ole tarpeeksi, eivätkä kaikki halua mennä sinne. Tarvitaan jotain muuta, mutta mitä? Vertaisryhmiä samanikäisille ja samassa tilanteessa oleville nuorille? Vertaisohjaajia, joilla olisi itsellään sama kokemus mutta siitä olisi jo muutama vuosi aikaa (näitä saadaan toivottavasti meidän hankkeen kautta koulutettua)? Enemmän harrastusmahdollisuuksia, joissa voisi tutustua muihin samanikäisiin nuoriin ja saada kontaktin suomalaisiin nuoriin? Suomenkielen kursseilla kun ei useinkaan pääse tutustumaan muihin kuin itsekin hiljattain maahanmuuttaneisiin ja jo kielitaidonkin kehittymisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää, että olisi mahdollisuuksia olla vuorovaikutuksessa!

Toivon, että ensi kuussa toden teolla alkavan hankkeen kautta pystymme vastaamaan myös näihin kysymyksiin. Toivottavasti teissä heräsi ajatuksia - hyvät ideat ja ehdotukset otetaan ilomielin vastaan ja myös hankkeen toimintaan kaivataan vapaaehtoisia, kerron siitä lisää myöhemmin!

Nyt lähden salille ja myöhemmin saan äidin ja Anteron kylään <3

La imagen puede contener: texto


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti