Paljon kokemusta (nuoruudesta)

Kulunut viikko töissä ei mennyt ihan oppikirjan mukaan ja sain mahakatarrin ärtyyn uudelleen tekemällä muutaman 11 tuntisen työpäivän. 100% asiakastyö, 50% hanketyö ja päälle vielä esimiehen varahenkilönä toimiminen eli lähemmäs 200% työmäärä työaikaan ja siitä saatuun korvaukseen nähden... Just pari viikkoa sitten vakuutin käsi sydämellä työnohjaajalle, että nyt ihan oikeasti alan täyttämään kalenteria fiksummin ja varaamaan sinne ajan tauoille mutta eiköhän taas jäänyt kaikki kahvitauot ja lisäksi kaksi ruokataukoa (a' 30 min jolta ei makseta palkkaa...) pitämättä (keskiviikkona söin palaverissa ja torstaina ehdin ottaa pari haarukallista kylmää ruokaa ennen kun piti olla taas menossa). No ei auta kun yrittää uudelleen ja toivoa, että pian tästä viisastun! 

Onneksi on kuitenkin sellanen olo, että oon hoitanut hommani hyvin (NYT TERHI! kuulen tän yhden kaverin sanomana...) mikä ei kyllä just edellä kertomani perusteella tule yllätyksenä: oon raatanut ihan hulluna verrattuna siihen mikä olis työaikaan ja palkkaan verrattuna kohtuullista. Siitä huolimatta ja ehkä tärkeimpänä oman mielen hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin koettu kompetenssin tunne ja tyytyväisyys omaan tekemiseen. Sain myös hyvää palautetta: mentori näkee mut esimiehen paikalla neljän viiden vuoden kuluttua! Kymmenen vuotta sitten olisin nauranut ajatukselle mutta nyt se ihan oikeasti houkuttelee. Kolme vuotta hanketta, hetki töissä ulkomailla ja sitten palaan suoraan pomon paikalle ;) (jos pomo sattuu lukemaan tämän niin asiasta voidaan vielä keskustella...)

Mutta nyt siihen asiaan miksi oikeastaan aloin kirjoittaan tänään. Työskentelen siis hiljattain maahanmuuttaneiden pakolaistaustaisten ihmisten kanssa. Tällä viikolla mietin taas sitä, miten hankala tilanne onkaan nuorille, ehkä erityisesti 16-20-vuotiaille, jotka ovat joutuneet jättämään usein ensin kotimaansa - kodin, koulun, kaverit, sukulaiset, kaiken tutun ja rakkaan - ja pakenemaan pakolaisleirille tai monen maan kautta hakemaan turvaa (yksi asiakas kertoi tulleensa 21 maan kautta...). Pakolaisleirillä on usein asuttu muutama vuosi ja sitten perhe on joutunut jättämään taas kaiken taakseen, jos on ollut niin onnekas että on tullut valituksi pakolaiskiintiössä johonkin kolmanteen valtioon (murto-osa). Nuorilta ei kysytä haluavatko he lähteä vaan on lähdettävä. Perheen nuorilla on usein jäänyt koulu kesken joko jo sodan vuoksi tai viimeistään kun on jouduttu pakenemaan kotimaasta. Pakolaisleirillä ei useinkaan ole mahdollisuutta opiskella edes alaluokkia. Ehkä vaikein tilanne on niillä nuorilla, joilla on jäänyt lukio tai yliopisto kesken eikä kesken jääneitä opintoja ole mahdollista jatkaa vaan on aloitettava alusta. Suoritettuja tutkintojakaan ei hyväksytä, jos niistä ei ole todistusta. Joskus onkin tullut mietittyä mitä itse ottaisin mukaan jos pitäisi paeta henkeni kaupalla? Tuskin ainakaan yliopiston tutkintotodistusta, en ehkä passiakaan. Lompakon, kännykän ja kotiavaimet varmaankin. Olisi sitten ainakin ajokortti, joka hyvässä lykyssä riittäisi henkilöllisyyden todistamiseen. Mitä sä ottaisit?

Tämä pohdinta liittyy yhteen nuoreen naiseen, joka on perheensä kanssa asunut täällä puolisen vuotta. Harmillisen tilanteesta tekee se, että tämä fiksu nuori nainen ei koe viihtyvänsä täällä ollenkaan vaan palaisi mieluummin Syyriaan. Hän on perheen vanhin lapsi ja nuoremmat sisarukset ovat sopeutuneet nopeammin (onhan esimerkiksi 6-vuotiaalle kielen oppiminen ja kavereiden saaminen huomattavasti helpompaa!). Vanhempien keinot motivoida tytärtään sopeutumaan Suomeen liittyvät lähinnä niihin syihin, miksi kotimaahan ei voi palata: tyttärelle on näytetty kuva maan tasalle pommitetusta kodista ja kerrottu, miten Syyriaan jäänyt veli tekee ympäri vuorokauden töitä, tienaa 100 € kuukaudessa ja maksaa vuokraa saman verran, elämiseen ei siis jää mitään.

Perheen isä on pyytänyt minulta apua tyttären tilanteeseen, koska "minulla on niin paljon kokemusta". Oikeasti se kokemus perustuu lähinnä siihen, että muistan vielä suunnilleen millaista oli olla samanikäinen ja tunnistan tässä nuoressa monia samoja piirteitä kuin itsessäni. Muistan minkälainen puhe motivoi ja mikä taas sai raivon partaalle. Lisäksi oma siskoni on nyt samassa iässä. Siksi aloinkin miettimään mitä voisimme tehdä, että nämä monessa suhteessa kriittisessä iässä olevat nuoret tuntisivat olonsa tervetulleiksi tänne? 

Setlementin Tyttöjen talo on loistavaa toimintaa mutta se ei ole tarpeeksi, eivätkä kaikki halua mennä sinne. Tarvitaan jotain muuta, mutta mitä? Vertaisryhmiä samanikäisille ja samassa tilanteessa oleville nuorille? Vertaisohjaajia, joilla olisi itsellään sama kokemus mutta siitä olisi jo muutama vuosi aikaa (näitä saadaan toivottavasti meidän hankkeen kautta koulutettua)? Enemmän harrastusmahdollisuuksia, joissa voisi tutustua muihin samanikäisiin nuoriin ja saada kontaktin suomalaisiin nuoriin? Suomenkielen kursseilla kun ei useinkaan pääse tutustumaan muihin kuin itsekin hiljattain maahanmuuttaneisiin ja jo kielitaidonkin kehittymisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää, että olisi mahdollisuuksia olla vuorovaikutuksessa!

Toivon, että ensi kuussa toden teolla alkavan hankkeen kautta pystymme vastaamaan myös näihin kysymyksiin. Toivottavasti teissä heräsi ajatuksia - hyvät ideat ja ehdotukset otetaan ilomielin vastaan ja myös hankkeen toimintaan kaivataan vapaaehtoisia, kerron siitä lisää myöhemmin!

Nyt lähden salille ja myöhemmin saan äidin ja Anteron kylään <3

Hyvää mieltä hyvänmielenpurkista!

Uusi vuosi on alkanut töissä aika haipakassa tahdissa ja siihen on perustyön lisäksi sisältynyt mm. uudistuneen organisaation uusien toimintatapojen opettelua, kokeilua ja suunnittelua, uuteen työhuoneeseen totuttelua (vieläkin on laatikollinen tavaroita purkamatta) ja uusien työtekijöiden perehdyttämistä. Hankekin saadaan tässä kunnolla käyntiin pikapuoliin, siitä kerron myöhemmin varmasti lisää! Vaikka tekemistä on enemmän kuin mihin työaika riittää niin fiilis on silti hyvä ja luottavainen. Ainoa asia mikä harmittaa on, että työasioita ei ehdi riittävästi miettiä työajalla joten ne seuraa sitten kotiin ja alitajunta herättää öisin suunnittelemaan tulevia asiakastapaamisia ja miettimään mitä kaikkea jäikään taas tekemättä... Työnohjaaja huomautti just tänä aamuna, että tiedän kyllä hyvin mitä pitäisi tehdä mutta ongelma on miten siirrän sen tiedon käytäntöön... Päätin lähteä liikkeelle pienin konkreettisin askelin, kuten sammuttamalla työkännykän silloin jos joudun tuomaan sen kotiin ja merkitsemällä kalenteriin välittömän asiakastyön lisäksi välilliseen työhön kuluvan ajan (valmistelu, kirjaaminen, tapaamisesta mahdollisesti seuraavat yhteydenotot ja selvittelyt) ja varaamalla aikaa myös tauoille. Onneksi meidän huipputiimi on alkanut pitää myös kahvitaukoja uudessa kahvihuoneessa! Mitä enemmän vietetään aikaa yhdessä ja puhutaan asioista niin sitä mukavampaa töissä on olla. 

Viime vuonna kerroin mun hyvänmielenpurkista, jonka korkki aukes tänään rankan työviikon päätteeksi. Purkki toimi just niin kuin pitikin ja kyllä tuli muuten hyvä mieli ja ihan mahtavia hykerryttäviä muistoja mieleen! Purkin sisältö auttaa jaksamaan vaikka välillä (ja näin pimeällä melkein koko ajan) väsyttääkin ja muistamaan sen, että sillä miten toimin on merkitystä sekä töissä että vapaa-ajalla, sekä minulle itselleni että muille. Purkin sisältö auttoi myös muistamaan elävästi aurinkoiset päivät ja sen kaikkivoipaisuuden tunteen mikä tässä pimeyden aikana on ollut kadoksissa. Ja se tunne tulee taas kunhan jaksaa vielä hetken!! Tällaisina synkempinä hetkinä on hyvä opetella olemaan armollinen itselleen ja muille eikä vaatia enempää kuin mihin on juuri nyt voimavaroja (taas neuvo jonka käytäntöönpaneminen ei olekaan niin yksinkertaista mutta lupaan yrittää!).

Koska en säästä näitä paperilappuja niin kirjoitan joitain niistä tähän koska haluan jakaa ne ja palata niihin myöhemminkin. Voi olla että nää ei aukea kenellekään muulle ja sen takia suosittelenkin jokaista kokeileen omaa purkkia tai löytämään jonkun muun tavan huomioida paremmin pieniä ja isompia asioita, jotka auttaa jaksamaan! Meillä ihmisillä kun on yleisesti tapana jäädä enemmän pyörimään niihin epäonnistumisiin. Ilokseni juuri nyt tällä sekunnilla tajusin, että en edes muista koska olisin viimeksi vellonut itsesäälissä mikä vielä pari vuotta sitten oli lähes arkipäivää! MAHTAVAAAA! Oon niin ylpeä itsestäni! Suurin tekijä tässä on muuten aivan varmasti elämäntapojen muutos eli alkoholin käyttö minimiin, tupakoinnin lopettaminen ja innostuminen urheilusta ja terveellisestä ruokavaliosta.

• Rankat thaikkutreenit, mustelmat ja se, että oon antanut kaikkeni, ihana fiilis.
• Mahtava fiilis Bodyworkers-treenin jälkeen, kaikki annettu.
• KESÄLOMA
• Tentero ja Alexa
• Anteron halipula, ei meinattu päästä lähtemään ulos kun piti vaan halailla
• Anteron kanssa Rullassa, piirreltiin käsi kädessä
• Tätiä vähän väsytti niin Antero yritti nostaa mua ylös lattialta xD

"Sä sanoit silloin että me ei lähdetä täältä ennen kuin tää asia on hoidettu." - asiakas vuoden takaisesta tilanteesta kun olin toisen työntekijän sijaisena, perhe on nyt taas yhdessä

"Hyvä että sä sait täältä työpaikan." - asiakas jota olin tavannut harjoittelijana ollessani vuonna 2014

"Mä opettelin lukeen ja kirjottaan ettei kaikki sun yritykset mee myttyyn." - cp-vammainen asiakas jolle kaikki muut tarjos kurssin sijaan eläkettä

"Terhi on tehnyt tätä työtä mun kanssa koko sydämestään." - em. asiakas 

"Tää on meidän juhla ja te ootte meidän perhe." - pari viikkoa Suomessa asunut perhe kun kysyin miten aiotte juhlia Ramadanin päättymistä

"Meillä oli sua jo ikävä, sä oot meille niin kun äiti ja *naispuolinen työkaveri* on isä." - sama perhe pari viikkoa myöhemmin :D

"Olet loistava." - em. perheen isä näytti mulle Te-toimistossa Google translatella :D

"Iskä toi puhuu arabiaa." "-En usko." - 6v poika isälleen kun olin perhettä vastassa Suomeen tullessa ja käytin mun sen hetkisen arabiankielen sanavaraston (nyt meillä on perheen isän kanssa leikkimielinen kilpailu siitä kumpi oppii ensin kielen)

"Ai se on maisteri, ja se kantoi meidän matkalaukkuja." - em. perheen isä turhaan nolona siitä, että maisteri oli auttanut kantamaan perheen matkalaukkuja

"Kai sä jatkat ens vuonna, se on meidän perheen toive, me voidaan tehdä joku vetoomus kun me ollaan tultu niin hyvin juttuun." - asiakas joka oli kuullut toiselta työntekijältä että mun sijaisuus on päättymässä vuoden vaihteessa

"Kiitos kun sä autat, mua alkaa itkettään." - asiakas, jonka kanssa oltiin taisteltu pitkään ja oikeus vihdoin toteutui ja perhe on nyt yhdessä

"*** tässä moi, X haluaa kutsua sut sen luo syömään lauantaina. Sut ja opettajan." - asiakkaan avustaja soitti ja koska viranomaisena jouduin kieltäytymään kutsusta niin kolmen ruokalajin ateria oli sitten katettuna seuraavalla kotikäynnillä. Meitä oli asiakkaan yksiössä lopulta yli 10 henkeä kun lähin suku ja ystävät kerääntyi paikalle. Tunnelma oli niin lämmin että tuli tippa linssiin. Ja juu, olin kyllä sanonut monta kertaa että viranomaisille ei tarvi tarjota mitään. ;)

Syyrialainen ateria

"Sulla on sellanen persoona ja suuri sydän että sä pärjäisit loistavasti Libanonissa, siellä tarvitaan just sunlaisia tyyppejä." - työkaveri mun haaveista lähteä töihin ulkomaille

"Sä teet niin hyvin tätä työtä." - mentori kun itkettiin yhdessä vaikean tapaamisen jälkeen

"Ala esimieheks, sulla on sitä auktoriteettia." - mentori

"Sä oot saavuttanu sellasen aseman että sua kuunnellaan." - mentori

"Sä oot täällä se asiantuntevin, joku just sano että onhan teillä Terhi." - mentori

"Diplomaattisesti hoidettu palaveri." - esimies kehui vaikean tilanteen puheeksi ottamisen jälkeen

Muistakaa kehua ja arvostaa itseänne ja muita - ja opetella ottamaan myös muiden kehut vastaan! 

Herättelevä harjoitus on myös miettiä miten koki itsensä vaikka 10 vuotta sitten ja miten armollisesti ja myötätuntoisesti silloisen itsensä näkee nyt. 10 vuoden kuluttua todennäköisesti ajattelet samoin tämän hetkisestä itsestäsi joten kannattaa olla armollinen itselleen jo nyt!

Rentouttavaa viikonloppua <3

Onko kuuntelun tarkoituksena ymmärtää vai vastata?

Työterveyslääkäri toivotteli mulle tänään kestävyyttä kun oli ensin tunnin verran arvioinut mun kykyä palata töihin reilun viikon sairausloman jäljiltä. Edellisessä blogitekstissä noin kuukausi kirjoitin, että meinasin uupua mutta en uupunutkaan - ja sitten uuvuin kuitenkin. 

Joulunalusviikolla tuli mun jaksamisen raja vastaan ja vaikka vielä töissä esitinkin reipasta niin sen jälkeen raahauduin viimeisillä voimilla työterveyslääkärin ajanvaraukselle ja sain loppuvuoden sairauslomaa. Olin väsyneempi kuin koskaan ennen. Tajusin, että olin ollut kuluneen vuoden aikana töistä poissa (lomalla, palkattomalla tai sairauslomalla) yhteensä 13,5 päivää! Olin onnistunut hankkiin mahahaavankin kaikella rehkimisellä.

Lääkäri suositteli tänään sairausloman jatkamista mutta mä halusin töihin. Nyt mietin minkä takia? Oliko syynä oikeasti se, että mä tykkään niin paljon mun työstä, asiakkaista ja työkavereista, että halusin jo palata niiden pariin vai oliko taustalla kuitenkin pelko siitä, mitä ajatellaan jos oon toisenkin viikon saikulla tai miten se vaikuttaa just vastaanottamaani virkaan. Haluaisin uskotella, että syy on kokonaan ensimmäinen mutta jos ihan järjellä ajattelen niin kyllä siellä oltais vielä toinenkin viikko ilman mua pärjätty.

Viime viikon aikana sain kuitenkin laitettua ajatuksia vähän järjestykseen sen suhteen minkälaisen roolin haluan antaa työlle mun elämässä jatkossa. Kirjoitin ylös asioita miten aion helpottaa (työ)elämääni tänä vuonna (esimerkiksi sen, että merkitsen tauot kalenteriin ja pidän pyrin pitämään niistä kiinni). Kerroin näistä suunnitelmista lääkärille ja vaikka lääkäri olikin muuten asiallinen ja kuunteli niin mua jäi mietityttämään se, että lääkärin mielestä hyötyisin SSRI-lääkkeistä. Vaikka olin just kertonut, että oon syönyt niitä monta vuotta enkä aio alottaa uudelleen koska niistä eroonpääseminen oli niin vaikeeta! Siihen lääkäri totes, että ne ikävät vaikutuksethan kestää vaan noin viikon mutta onhan niillä kyllä muitakin ikäviä sivuvaikutuksiakin, esimerkiks tunnekokemukset voi latistua... Pitää paikkansa eikä oo ihan pikkujuttuja! Pienet ja välillä vähän isommatkin ahdistuksen tunteet kuuluu elämään ja jos lakkaa tuntemasta niitä niin ei niitä ongelmien syitä tule välttämättä ikinä käsiteltyä. Mä oon valinnut että selviydyn tästä mieluummin - lääkärin sanoin - tietoisuuden kautta.

Tietoisuuden kautta asian ratkaisemiseen sain myös äidiltä sopivia joululahjoja: Tony Dunderfeltin Läsnäoleva kohtaaminen ja Arlene K. Ungerin Mielenrauha-kirjat. Äiti oli näköjään huomannut stressin merkit vaikka kunnolla tilanteesta puhuttiinkin vasta jouluna. (Lääkäri kysyi tänään voinko puhua tästä tilanteesta perheen kanssa ja kerroin, että äidin kanssa puhuttiin jouluna. Lääkäri kysyi ymmärtääkö vai ärsyttääkö äiti :D)

Lääkkeiden tuputuksesta huolimatta täytyy kyllä kehua työterveyslääkäriä. En oo varmaan koskaan ennen elämässäni ollut lääkärin vastaanotolla kahta kertaa tuntia ja tullut oikeesti kuulluksi ja ymmärretyksi ainakin suurimman osan ajasta. Tiesin ensimmäisellä kerralla, että lääkärin ajat oli jo valmiiksi myöhässä mutta kiireen tunnetta ei ollut. Eikä tänäänkään vaikka poistuessani lääkärin huoneesta tunsin saavani muutamia kiukkuisia katseita niiltä noin kymmeneltä odotusaulassa istuneelta ihmiseltä :D 

Mietin myös omaa toimintaani omien asiakkaiden kanssa suhteessa lääkärin toimintaan (koska nyt ei tutkittu oikeastaan mitään vaan lähinnä keskusteltiin). Ensimmäisellä tapaamisella olin tyytyväinen saamaani myötätuntoon, siihen että joku sanoi ääneen, että mun ei tarvitse kestää ja jaksaa tässä tilanteessa. Tiesin, että voin puhua vapaasti tilanteesta, koska lääkärillä on vaitiolovelvollisuus (tosin vähän tykytti takaraivossa se tosiasia, että tän lääkärin pitäis kirjoittaa lausunto mun työhön soveltuvuudesta virkaa varten...). Halusin kuulla sen, että oma hyvinvointi pitää asettaa työn edelle. En kaivannut neuvoja tai odottanut, että lääkäri olisi osannut korjata tilanteen. Asiakkaiden kanssa on usein sama tilanne, riittää että joku kuuntelee ja plussaa tietysti on jos ymmärtää edes vähän mistä on kyse. Ja vaikka ei ymmärtäisikään koska ei ehkä ole kokenut itse ikinä mitään samankaltaista eikä osaa edes kuvitella tilannetta niin myötätuntoa voi silti osoittaa, aina. 

Tänään toisella tapaamisella lääkäri tarjoili ehkä vähän liikaakin valmiita vastauksia ja tuntui, että jouduin tuomaan oman mielipiteeni sinne sekaan, kun lääkärillä olisi riittänyt ratkaisuvaihtoehtoja ilman mun sanomisiakin. Tilanne muistutti mua yhdestä asiakastapaamisesta, jonka jälkeen olin aivan poikki. Asiakas oli pyytänyt tapaamista vaikeasta tilanteestaan keskustelemiseksi ja työkaveri onneksi tarjoutui tulemaan mukaan tapaamiselle. Tapaaminen oli heti toisen 1,5h intensiivisen tapaamisen perään myöhään iltapäivällä ja kun asiakas aloitti kertomaan asiaansa niin siirryin pyöreän pyödän äärestä tietokoneelle etsimään kaikki mahdolliset ratkaisut ongelmaan. 30 % ajasta kuuntelin, 50 % ajasta mietin kuumeisesti miten tilanne voidaan ratkaista ja loput 20 % ajasta googletin. Ratkaisua ei löytynyt. Aika päättyi ja asiakas totesi, että hänelle oli tärkeintä, että sai puhua ongelmastaan ja nyt hänellä on parempi olo. Asiakas lähti ja työkaveri kysyi että mitä sä Terhi teit, sä olisit voinut vaan istua tässä ja kuunnella ja se olis riittänyt asiakkaalle. Totta!

Muistilista jokaiseen tilanteeseen:

1. Pysähdy

2. Hengitä

3. Tarkkaile

4. Jatka

Joku viisas ihminen (saattoi muuten olla työkaveri/mentori SP) sanoi, että ammattilaisen erottaa siitä, että ammattilainen kysyy oikeat kysymykset niin että asiakas itse löytää vastaukset. Näillä ajatuksilla on hyvä jatkaa kohti parempaa henkistä ja fyysistä jaksamista ja hyvinvointia tänäkin vuonna!

Mun tämän vuoden motto!