Taas yks viikko aivan liikaa töitä takana. Liiallinen työnteko on aiheuttanut sen, että käyn kotona lähinnä nukkumassa. Töiden jälkeen en jaksa salille ja joogakin jäi väliin tällä viikolla. Keramiikkaan menin yli tunnin myöhässä, onneks siellä on toinen ryhmä meidän jälkeen niin sain jäädä ja unohdin työt hetkeks. Keskiviikkona käytiin katsomassa Aki Kaurismäen uusin leffa Toivon tuolla puolen, jota suosittelen kaikille! Kaikin puolin loistava leffa ja kaiken lisäksi hieno kannanotto ajankohtaiseen tilanteeseen.
Eilen illalla nukkumaan mennessä iski taas sellainen epämääräinen ahdistus, jonka syystä en yleensä saa kiinni mutta nyt onnistuin. Huomasin, että ahdistuksen aiheutti mun ikävät ajatukset itsestäni. Siis ne ainakin mulle hyvin tutut ajatukset "miks tein niin, miks en tehnyt näin, miks sanoin niin, miks en sanonut näin, unohdin tehdä sen ja tän" jne. Onko tällainen ahdistus normaalia vai pitäiskö tässä huolestua...? Toisaalta uskon, että ahdistus helpottaa kun työnkuormituksen saa normaalille tasolle.
Mulla on kovat vaatimukset itseäni kohtaan, kannan vastuuta niistäkin asioista mistä mun ei oikeasti tarvis ja pyrin tekemään kaiken just eikä melkein oikein. Eilen illalla kun sain kiinni näistä ajatuksista aloin miettiin, että kukaan muu ei välitä mun tunteista ja ajatuksista yhtä paljoa kuin minä itse, joten miksi oon itseäni kohtaan niin ankara kun mun pitäis rakastaa itseäni ja olla itseni paras ystävä? Miksi pienet ja isommatkin mokat on niin paljon helpompi sallia ja antaa anteeksi muille kuin itselle? Tiedän, että todellisuudessa kukaan muu ei edes huomaa niitä asioita, joista itse myöhemmin kannan huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä (ja vaikka huomaisikin, niin ne ohitetaan useimmiten jollain myötätuntoisella eleellä pikemmin kuin syyllistämisellä). Miksi on niin vaikea olla myötätuntoinen itseään kohtaan?
Meille järjestettiin syksyllä työhyvinvointiryhmiä, joissa oli osallistujia eri organisaatioista eikä tunnettu toisiamme etukäteen. Meidän ryhmässä oli kirjastonhoitaja, terveydenhoitaja, perhetyöntekijä ja sosiaalityöntekijä ja tultiin aivan loistavasti juttuun heti ensitapaamisesta lähtien! Yhdellä kerralla työterveyspsykologi pyysi jokaista kirjoittamaan paperille jonkun tilanteen mistä kokee häpeää. Sen jälkeen paperi taiteltiin niin, että teksti ei näy. Sitten piti pitää paperia kädessä ja kohdistaa myötätuntoisia ajatuksia itseen.
Tämän jälkeen paperia piti vaihtaa toisen kanssa! P E L O T T A V A tilanne! Kukaan ei ollut ajatellut, että paperi pitäisi antaa toiselle! Mutta huh, niitä ei avattu! Toiselle häpeää tuottavaa tilannetta pidettiin kädessä ja ajateltiin myötätuntoisia ajatuksia toista kohtaan. Oli todella hämmentävä fiilis huomata miten paljon varovaisemmin toisen ajatusta piti kädessä - kunnioittaen ja varovasti ettei se vaan mene rikki - ja miten paljon helpompi oli kohdistaa myötätuntoa toiseen tarvitsematta edes tietää mistä oli kyse. Sen jälkeen saatiin omat paperit takaisin ja kohdistettiin vielä myötätuntoisia ajatuksia itseen, eikä se vieläkään ollut yhtä helppoa kuin toista kohtaan...
Ne hetket, kun pystyy elämään oikeasti hetkessä ilman ajatuksia menneestä tai tulevasta, on niitä jolloin kaikki on oikeasti hyvin! Toisinaan onnistun meditoidessa, joskus salilla ja lähes joka kerta savitöissä! Thainyrkkeily on myös loistava harrastus koska fokus täytyy pitää koko ajan siinä mitä tekee ja jos alkaa haaveilla niin käy huonosti... :D Olin muuten joulukuussa Franz Schneiderin myötätuntouupumusta käsitelleessä koko päivän koulutuksessa, täytyykin palata niihin matskuihin lähiaikoina.
Nyt lähden salille!! JESSS! Rentouttavaa viikonloppua!
